Helsinki Metal Festival 2025

 

Helsinki Metal Festival 2025

Helsinki Metal Festival järjestettiin kolmatta kertaa Helsingin jäähallin ympäristössä.

Edellisen kesän positiivisella kokemuksella oli todella iso merkitys sen suhteen, että päätimme saapua paikalle myös tänä vuonna. Lisäksi todella monella tapahtumaan kiinnitetyllä artistilla on ollut mieletön merkitys raskaanmusiikin kehitykseen, ja heidän klassikkoalbuminsa ovat valmistuneet jo 80-luvlla. Vanhojen hyvien aikojen haikailemisesta huolimatta lauantaipäivän aloitti huhtikuussa debyyttialbuminsa ”Deathmatch” julkaissut Luna Kills. Vaihtoehtorockia ja deathmetallia yhdistelevä kuopiolainen nelikko hoiti osuutensa todella tyylikkäästi, kuten myös reilua viikkoa aikaisemmin Heinolan Kirkonkylässä. Aikainen soittoaika näkyi keikan tunnelmassa siinä määrin, ettei yleisö jaksanut muutamaa ihmistä lukuun ottamatta riehua kappaleiden aikana solisti Lotta Ruutiaisen useista pyynnöistä huolimatta. Ruutiainen korvasi kuitenkin ”tappion” ovelalla tavalla käskemällä yleisön polvilleen ”Get Mad” kappaleen aikana, tämän jälkeen heidän tuli pompata ylös, kun kappale käynnistyi toden teolla uudelleen rajulla riffitykityksellä. Mielestäni ihan hauska spektaakkeli, vaikka se saattaa joidenkin mielestä vaikuttaa liikaa amerikkalaisten matkimiselta. ”Sadist” ja ”Hallucinate ” olivat jälleen itselleni keikan kohokohdat. Kun Lotan karismaan ja näyttävänä keulakuvana toimimiseen lisätään kitaran, basson ja rumpujen todella tarkka yhteistyö, jokainen musiikkialaa aktiivisesti ymmärtää miksi Luna Killssillä on tulevaisuudessa mahdollisuudet, vaikka minkälaisiin meriitteihin. Kuopiosta kajahtaa tällä kertaa poikkeuksellisen kovaa.

 

Viereisellä lavalla aloittaa seuraavaksi festareiden positiivisin yllätys, helsinkiläinen rapmusiikkiin ja crossover thrashiin nojaava Lähiöbotox. Lyhyestä historiastaan huolimatta tämä huikea viisikko yhdistelee rohkeasti useampia musiikin tyylilajeja sävellyksissään, ja lopputulos on todella hedelmällinen. Näin massiivista eläytymistä ja pomppimista en ole nähnyt yleisöltä biisien yhteydessä pitkiin aikoihin. Laulun hoitavat kahdestaan ulkomaalaiset sukujuuret omaavat Luyeye Konssi ja Hanad Hassan. Heidän keskinäisen huumorinsa ylistämiseen ei paras mahdollinen kouluarvosana riitä, ja tämä ominaisuus nostaa valtavasti jo ennestään kunniamaininnan ansaitsevan keikan tasoa. Yhtyeen nimi tulee kaiken mukaan kurjasta lähiöihin liittyvästä elämästä, jonka he ovat henkilökohtaisesti kokeneet. Lyriikat pureutuvat muutenkin rohkeasti ihmisten huonoon käyttäytymiseen ja yhteiskunnan epäkohtiin. Tästä hyviä esimerkkejä ovat kappaleet ”Lähiöni Tuote”, ”Kato Mua Silmiin” ”Niiku 97”ja ”Soittakaa Kytät” Konsertti jää pysyvästi mieleen omaleimaisen mtallimusiikin hienouden näyttäjänä. Uskallan jopa väittää, etteivät samassa genressä operoivat Amerikan jättiläiset Limpbizkit ja Papa Roach pystyisi yhtä vakuuttavaan esitykseen. Hieno tulevaisuus on Lähiöbotox yhtyeen oven takana kolkuttamassa.

 

Seuraavaksi suuntamme jäähalliin, jossa soittaa skotlantilainen slam deathmetal bändi Party Cannon. Slam eli suomeksi läimäys kuvaa bändin ilmaisua täydellisesti, mutta jälki ei tällä kertaa vakuuta. Jokainen sävellys on samanlaista soittimien murjomista ja murinaa, ideat loistavat poissaolollaan. Yhtyeen tuotanto ei ole minulle ennestään tuttu. En tosin välttämättä erottaisi niitä keikalla toisistaan, vaikka näin olisikin. Positiiviseksi näkökannaksi voidaan luokitella se seikka, että kyseessä on vasta toinen skotlantilainen metalliryhmä, jonka tiedän.

 

Seuraavaksi suuntamme vie Napalm Deathin keikalle, joka on lähtöisin maagisesta raskaanmusiikin kaupungista Birminghamista. Vaikka äärimmäisyyksiin menevää grindcorea ei missään tapauksessa kuuntelisi montaa päivää putkeen, antaa yhtye lavalla kaikkensa ja keikka osoittautuu todella positiiviseksi kokemukseksi. Setti alkaa tasa-arvoa korostavalla kappaleella ”Multinational Corporations II”. Äärimetallista huolimatta Napalm Death käsittelee lyriikoissaan runsaasti yhteiskunnan epäkohtia. Tästä hyvänä esimerkkinä mainittakoon orjatyönteon tuomitseva ”Smash a Single Digit.” Solisti Barney Greenway tekee hurtilla huumorillaan ja taitavalla huutolaulullaan itsestään erittäin asialleen omistautuneen muusikon vaikutuksen. Napalm Death ylittää odotukseni moninkertaisesti. Vaikka omistan bändiltä vain yhden pitkäsoiton, tämä hetki jää pysyvästi mieleeni.

 

Seuraavaksi jäähallissa soittava japanilainen avant-garde, black ja proge metallia yhdistelevä Sigh ei 36 vuoden iästään huolimatta sano minulle etukäteen mitään. Tulos on kuitenkin vakuuttava ja positiivinen. Koskaan ei ole liian myöhäistä ottaa bändin tuotantoa haltuun, ja tähän periaatteeseen tartun nähdyn perusteella Sigh bändin tapauksessa.

 

Saksalainen heavymetal kitaristi Michael Schenker juhlistaa 50-vuotistataivaltaan UFO-yhtyeen kanssa. Keikka kulkee upeasti, tosin tuttuja biisejä itselleni joukkoon mahtuu ainoastaan yksi, todellinen klassikko ”Doctor, Doctor”

 

Yhdysvaltojen Connecutin Bridgeportista ja New Havenista lähtöisin oleva metalcore bändi Hatebreed soittaa todella räjähtävän ja energisen keikan päälavalla. Bändin viimeisimmästä Suomen visiitistä on jo aikaa, ja nyt he ovat syystäkin tulleet takaisin. Ainoa alkuperäinen jäsen Jamey Jasta sanoo toivovansa, että samat ihmiset löytävät tiensä bändin keikoille moneen kertaan. Yhdyn myös itse tähän näkemykseen.

 

Mahtavan ja mielenkiintoisen lauantain päättää maailman ensimmäinen äärimetalli bändi Venom, jonka vuoksi oikeastaan liput festivaaleille ostimmekin. Kolmella bändin jäsenellä näin laadukkaan livesoundin aikaansaaminen on huikea saavutus. Englannin Newcastlesta lähtöisin olevien huippumuusikoiden tapauksessa tämä on kuitenkin mahdollista. Helppo asia bändikemian luominen ei ikinä Venomille ole ollut, sillä alkuperäisistä jäsenistä yhtyeessä vaikuttaa nykypäivänä enää laulaja/basisti Conrad Lant. Bändin viittä ensimmäistä albumia pidetään äärimetallin klassikkoina, ja myöhemmät tuotokset ovatkin kärsineet runsaasti edeltäjiensä ainutlaatuisesta maineesta. Setti alkoikin ilahduttavasti ”Black Metal” kappaleella, jonka jälkeen vuoron saivat ”Bloodlust” ja ”Welcome To Hell” Kolmihenkiseksi bändiksi livesoundi on niin uskomattoman tanakka ja puoleensavetävä, että keikan kohokohtaa on sen vuoksi mahdoton nimetä. Tässä kohtaa tämä seikka osoittautuu positiiviseksi asiaksi. Venom antaa rohkeasti tilaa myös uudemman ajan biiseilleen, vaikka ne melkoisesta kritiikkiryöpyistä ovat vuosien varrella kärsineetkin. Se ei lainkaan menoa haittaa, sillä Stuart ” La Rage” Dixonin vyöryvä kitaransoitto saa yleisön aivan hurmioon, ja Danny Needham hoitaa rummuillaan lopun. Ensi vuonna 40 vuotta täyttävä Venom on monen mielestä jo parhaat päivänsä nähnyt, mutta toisaalta se kerää myös uusia intensiivisiä metallifaneja ympäri maailmaa. Tähän joukkoon kuulun myös itse. Upeat tulenlieskat ja muutama pommi värittävät illan kulkua merkittävästi. Osviittaa siitä kuinka mukavaa Venomista on soittaa Suomessa antaa se seikka, että konsertissa koetaan kaksi encore osuutta. Kun settiin saadaan mahtumaan 18 kappaletta, voi siitä päätellä, ettei Venomia tunneta monien äärimetalliyhtyeiden tapaan äärimmäisen pitkistä sävellyksistä. Mutta biisien laatu korvaa pituuden moninkertaisesti. Tämän muhkean äärimetallispektaakkelin jälkeen jalkani on todella rasittunut jatkuvasta paikallaan seisomisesta, mutta olihan tämä kokemus sen arvoinen. Tuhannet kiitokset ystävälleni Ilmari Hiltuselle, joka jakoi kanssani tämän eksoottisuuden. Helsinki Metal Festival on edellisvuoden tapaan totisesti ansainnut paikkansa vuoden kohokohtana. Ihan jo soittajien ikäluokkakin huomioiden, toivottavasti seuraavaa Venom konserttia ei tarvitse odottaa 17 vuotta.