Tuska 2026

 

Tuska 2026 pe 26.6.

Tuntuu upealta palata kuuntelemaan Tuska Open Air Metal Festivaalin tarjontaa kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Artistikattaus sisältää niin ala-aste ajoilta asti fanitettuja 100 miljoonia

äänitteitä maailmaa moneen otteeseen kiertäneitä mega-artisteja.

Päivän käynnisti suunnattomalla raivolla ja päättäväisellä asenteella keikkaansa eläytyvä Gatecreeper. Phoenixin Arizonalla on todella hyvä maine laadukkaiden death metal bändien saattamisessa maailmalle ja Gaecreeperin väkevää kokonaisuutta kuunnellessani ymmärrän, että näkemykselle on myös uskottavat perustelut. Muutama ilmoitus yhtyeen esiintymisestä Helsingissä on tullut vuosien varrella vastaan ja tuntuu nostalgiselta päästä vihdoinkin osaksi sellaista. Vuonna 2005 Tuskan avasi viime vuonna lähes 20 vuoden jälkeen paluun lavoille tehnyt tanskalainen Mnemic, Gatecreeperin asenteessa, kappaleiden tarttuvuudessa ja ytimekkyydessä oli hyvin paljon samoja piirteitä. Nopeatempoinen death metalli ei ole bändin solistille se helpoin genre livetilannetta ajatellen, ja tämän seikan vuoksi annan Chase Masonille todella korkeat pisteet suorituksestaan. Levyhyllyni sisältää useampia amerikkalaisia death metallin pioneereja, ja tämän elämyksen perusteella Gatecreeper saa kunnian liittyä tuohon joukkoon

Seuraavaksi päälavalla vuoron saa jyväskyläläinen thrash ja heavymetallin parhaita ominaisuuksia tuotannossaan yhdistelevä Lost Society. Soundi-lehti ruoti arviossaan bändin uusinta ”Hell is a state of mind” albumia kovin sanoin, itse en ole kuitenkaan heidän kanssaan samoilla linjoilla. Keulakuva Sammy Elbannan kitaransoitto on ensiluokkaista kuunneltavaa eikä häntä turhaan verrata edesmenneeseen hyvään ystäväänsä Alexi Laihoon. Keikan aloitus on jäätävän kova, sillä kaikki suosikkibiiseihini luokiteltavat teokset soitetaan peräkkäin ”Afterlife”, ”Blood Diamond”, ”Blood On Your Hands” ja ”112.” Tunnelman huipentaa itselleni viidentenä vuoron saava omasta mielestäni kaikkien aikojen Lost Society biisiksi luokiteltava ”Dead People Scare Me (But The Living Make Me Sick), jonka sekä soitannollinen, että lyyrinen puoli kiteyttävät kaiken olennaisen Sammy Elbannan musiikilliseen lahjakkuuteen liittyen.

Kaiken kaikkiaan keikka kulkee hyvin, mutta tiettyinä hetkinä bändin soundi hieman puuroutuu. Tämä sama harmillinen ilmiö on toistunut muutaman muun artistin kanssa Tuskan päälavalla aiemminkin. Konsertti sisältää kuitenkin hienoja hetkiä ja todella ammattimaista soittoa loppuun saakka, tästä ilahduttavina esimerkkeinä ovat mm. keikan lopputarjontaa edustavat ”Kill The Light” ja uusimman levyn nimibiisi. Mielettömiin svääreihin Lost Society ei ole omalla arvoasteikollani vielä noussut, mutta se voi hyvinkin nousta sinne tulevaisuudessa. Tämän näkemyksen puolesta puhuu myös tasan vuoden ennen Tuskaa koettu Tallinn Rockin keikka.

Sitten suuntaamme Radio Rock City Stagelle japanilaisen heavymetallin ylpeyden Loudnessin keikalle. 46 vuotta kestäneestä urastaan huolimatta bändi on minulle uusi tuttavuus. Telttaan valuvasta yleisömäärästä päätellen se on monelle paikalle saapuneelle kaikkea muuta. Biisien sointukuviot ovat varsin yksinkertaisia, mutta yhtyeen persoonallisuus ja eläytyminen lavalla ovat sen verran korkealla tasolla, ettei kappaleiden samankaltaisuus häiritse. Osakasta lähtöisin olevan nelikon lavapersoonasta paistaa aito soittamisen ilo, kun tähän lisätään vielä solisti Minoru Niharan rohkea ja positiivinen tapa kommunikoida yleisön kanssa, vertailun tekeminen rockjyrä AC/DC:n imagoon alkaa olla valmis. On oikeastaan aika hämmentävää todeta, että japanilainen raskasmusiikki alkaa aueta minulle vasta nyt, kun otetaan huomioon maan valtava koko, vaikutus ja näkyvyys maailmalla. Pääasia, että olen kuitenkin oivaltanut tämän yhdistelmän hienouden. Yhtye saa minulta festivaalien positiivisimman yllättäjän tittelin. Solisti vitsaili, että he voivat nykyisessä elämäntilanteessaan esiintyä vielä 4–5 vuotta. Tämän hardrock/metallitykityksen jälkeen toivon todellakin, että tuohon lauseeseen on kylvetty totuuden siemen  

Päälavalle kapuaa seuraavaksi Ruotsin kenties tunnetuin industrial metallimuusikko Peter Tägtgren luotsaamansa Pain-yhtyeen kanssa. Keikan käynnistää maagisella tavalla vuonna 2004 julkaistulta ”Dancing With The Dead” albumilta löytyvä ”Same Old Song”, joka korostaa Peterin hienoa laulutaitoa. Kyseessä on elämäni toinen Painin keikka. Metallimusiikin ja elektronisen musiikin yhdistäminen toimii kyllä hienosti, mutta samaan hengenvetoon täytyy todeta, että tiettyjen kappaleiden sointukuviot ja jatkuva syntetisaattorin pimputtaminen hieman toistavat itseään. Tämä ilmiö olisi luultavasti vältettävissä studioalbumeiden kattavammalla ennakkokuuntelulla, joka tällä kertaa jäi tekemättä. Joka tapauksessa Tuskan kokonaisvaltaisen imagon näkökulmasta Pain toi erinomaisen säväyksen festivaalin iltapäivään ja Tägtgrenin elämän raadollisuudesta ja pienienkin asioiden tärkeydestä kertovia lyriikoita arvostan todella paljon. Keikan päättävän ”Shut Your Mouth” esityksen aikana lavalta vyöryvä massiivinen ilmapallomeri on jotain sellaista, joka kuuluu eittämättä koneistettua metallimusiikkia soittavan bändin imagoon. Pain on toiminut 30 vuotta ja julkaissut 9 levyä.

Tästä tiedosta voi päätellä sen asian, että Peterin musiikilliselle uralle on intensiivisuudesta huolimatta mahtunut myös vastoinkäymisiä. Kuin symboliksi tälle asialle Peterin poistuessa lavalta kaiuttimista kajahtaa Frank Sinatran ”My Way”

Festivaali sää heikkenee hetkellisesti sateen muodossa, mutta melodisen death metal-yhtye

Bloodred Hourglassin soiton hienous ei siitä huolimatta katoa mihinkään. ”Where The Sinners Crawl”, ”Drag Me The Rain” ja ”We Should Be Buried Like This” jäävät keikalta parhaiten mieleen. Myös tämän artistin kohdalla puhumme toisesta livekokemuksesta huikealla aikavälillä ensimmäiseen. Kolmas olisi enemmän kuin tervetullut.

Death metal bändi Blood Incantation on laajalti kehuttu, mutta toisaalta myös vihaisen ärjynnän ja yhtä-äkkiä sen jälkeen kappaleissa vaihtuvan folkmusiikin ja leppoisan musiikillisen ilmaisun sekoittamisen vuoksi poikkeuksellisen omalaatuinen yhtye.

Livekokemus on omalla tavallaan hieno, mutta jos Oranssi Pazuzun genreistä hyppiminen toiseen herätti kysymysmerkkejä, niin tämä herätti niitä triplasti.

Tämän mystisyyden jälkeen oli vuorossa vielä se thrashmetal tykitys, jonka vuoksi liput menivät ostoon. Megadethin uralle mahtuu pienimuotoisia kohuja, miehistövaihdoksia,

keulakuva Mustainen temperamenttia ja suorapuheisuutta, mutta lavalla tämä Daven johtama ryhmä on aina elementissään. Ja mahtuupa mukaan kaiken poikkeuksellisen unelman täyttymisen lisäksi vielä sekin fakta, että kitaraa bändissä soittaa Teemu Mäntysaari.

Konsertti lähtee ymmärrettävästi käyntiin uudelta albumilta löytyvällä ”Tipping Point” sävellyksellä ja kuten kuningas bändin tyyliin kuuluu ”Take No Prisoners” saa vuoron heti seuraavana. Konsertin kohokohdaksi voisi luokitella tämän bändin rutiinilla ja ammattitaidolla kaikki 17 esitystä, mutta päivänselvä asia on se, että ”Hangar 18 kappaleen merkitys on jokaiselle Megadeth fanille valtava. Eivätkä ”Skin o My Teeth” ja ”She-Wolf” rallit tästä historiallisesta hetkestä kauaksi jää. Lieneekö Daven kieroa huumoria vai sattumaa se yksityiskohta, että ”Angry Again” kappaleen jälkeen mies antaa raippaa oikein olan takaa suomalaiselle toimittajalle yli 40 vuoden takaisten Metallica bändiin liittyvien kaunojen esille ottamisesta haastattelussa juuri ennen lavalle nousemista. Spiikin sisältöä en tuo tässä esiin, mutta sen voin sanoa, että kyseinen toimittaja tuskin haluaa tavata Davea toista kertaa.

Megadethin suuresta vaikutuksesta metallimusiikkiin kertoo se, että jokainen keikalla esitetty kappale on taattua laatua, unohtamatta Metallica coveri ”Ride The Lightningiä” ja niiden jytinä jää taatusti kerralla kaikkien yleisössä olleiden tajuntaan. ”Let There Be Shred” on mielestäni uutukaisen hienoin hetki ja sen hyvät puolet korostuvat entisestään livetilanteessa. Sen Megadeth sävellyksen, joka on omassa soittimessani pyörinyt taatusti eniten ”Symphony Of Destructionin” aikana festarialueen täyttää massiivinen vesisade. Ehkä se on tarkoitettu kuvaamaan miten raivokkaasta ja mieleenpainuvasta hetkestä on kysymys. Dave ei lavalla paljoa puhu, mutta muutaman hyväntahtoisen läpän hän heittää ja muistuttaa myös siitä, että Teemu Mäntysaari on ensimmäinen suomalainen kitaristi, joka on amerikkalaisessa metallibändissä soittaessaan yltänyt listaykköseksi. Hurrausten jatkuessa yli 10 sekuntia Dave toteaa kuitenkin oman suorasukaiseen tyyliinsä ”Lopettakaa jo”

Tuska saa paljon enemmän kuin arvoisensa päätöksen kun yhtye esittää kahtena viimeisenä kappaleena klassikot ”Peace Sells” ja ”The Punishment Due” Kaaottinen sää vetää sanattomaksi, mutta Megadethin show saa aikaan kyseisen reaktion vielä moninkertaisesti tuntuvampana. Kuuntelin bändin 2000-luvun alun tuotantoa paljon kotona, koska tiesin setin olevan joka tapauksessa klassikko painotteinen ja näin siinä myös kävi. Suuret kiitokset Ilmari Hiltuselle ja Ville Ruohorannalle festaripäivästä. Alueelta poistuminen ei suju helpoimman kaavan kautta, mutta se on tämän musiikillisen kokemuksen tuoman rikkauden keskellä pieni murhe.