Wigwam Revisited Livelab, Helsinki

 

Wigwam Revisited Livelab, Helsinki

Vuonna 1968 Helsingissä perustettu progressiivista rockia ja taiderockia yhdistelevä Wigwam teki jälleen kerran paluun lavoille Helsingin Livelab nimisessä konserttipaikassa. Tämän tyylikkäimmin ja mieleenpainuvammin yhtyeen paluu, yhteissoitto ja karisma ei olisi voinut mieleeni jäädä. On todella ainutlaatuista ja eriloista ilmaisua käyttääkseni mystisellä tavalla upeaa päästä kuuntelemaan bändiä, joka on ollut Suomessa uransa huipulla jo lähes 20 vuotta ennen syntymääni. Wigwamin monipuolisissa, mystisissä, ärhäköissä ja omintakeisissa sointukuvioissa kuuluvat sellaiset elementit ja oivallukset, jollaisia suomalaisessa rockmusiikissa ei olla koskaan aiemmin päästy kokemaan. Tajunnan räjäyttäviä sointukuvioita kuunnelleessani ymmärsin itsekin, miksi kosketinsoittaja Jukka Gustavson nimesi aikoinaan Wigvamin edustaman musiikillisen tyylisuunnan taiderockiksi. Kyseinen termi on täydellinen kuvaus sille asialle, miten monivivahteista ja nostalgista rockmusiikkia voi syntyä vain ja ainoastaan näin poikkeuksellisen lahjakkuuden omaavien muusikoiden ”sävellyskynästä”

Kappaleiden välissä orkesterin jäsenten lavapersoonista heijastuva letkeä huumori tekee selväksi sen asian, ettei heistä kukaan lahjakkuudestaan huolimatta nosta itseään jalustalle.

Tästä huolimatta uskon silti vahvasti, että jokainen Wigwamin jäsen itse ymmärtää saaneensa vuosien varrella aikaan musiikillisesta näkökulmasta katsottuna jotain todella poikkeuksellista. Keikan aloittava bändin ex-kosketinsoittajan ja laulajan Jim Pembroken säveltämä ”Just My Situation” tuo välittömästi konserttisaliin sanoin kuvaamattoman hienon ja vain kerran elämässä koettavan tunnelman. Samaa rataa jatkaa riemastuttavalla tavalla seuraava kappale ”Save My Money & Name.”  Ikäluokkani takia aivan jokainen Wigwamin teos ei voi mitenkään olla tuttu, mutta ”Nuclear Nightclub” biisin alkusoinnuista ja rakenteesta ei voi erehtyä. Neljäntenä ohjelmassa olevasta ”Do Or Die” kappaleesta minulla ei ole aivan yhtä selkeää muistikuvaa, mutta tietynlainen kuitenkin.

Kokoonpano Mikko Rintanen laulu, koskettimet, Jan Noponen, rummut, Puka Oinonen, kitara, Janne Brunberg, basso ja Jukka Gustavson, urut ja laulu tietää ilahduttavalla tavalla lavalla koko ajan mitä he tekevät. Viisikon itsevarmuus lavalla on hämmästyttävää suhteutettuna siihen, miten vaativa suoritus yhteissoitto tämäntyyppisessä musiikissa on.

Pienimuotoisen väliajan jälkeen soitettavat ”Maestro Mercy”, ”Losing Hold” ja erityisesti ”Freddie Are You Ready” kuulostavat jälleen korvaani ilahduttavalla tavalla tutuilta.

Todella monen kotimaisen yhtyeen kohdalla pystyy toteamaan, että englannin kieli korostaa kappaleiden hienoutta ja uskottavuutta. Wigwamista puhuttaessa tämä seikka astuu kuitenkin esiin moninkertaisesti vahvempana verrattuna muihin. Progressiivisesta rockista olen nauttinut aina, mutta sen yhdistämistä ja täydentämistä näin huikeilla asioilla ja osaamisella ei voi kokea missään muualla kuin Wigvamin konsertissa. Reippaan kaksituntisen ja 13 kappaleen jälkeen on helppo ymmärtää, miksi suuresti fanittamani ruotsalaisen Opeth-yhtyeen keulahahmo mainitsee Wigwamin ja Tasavallan Presidentin esikuvikseen. Yhtyeet mahdollistivat Opethille rohkean musiikkityylin muutoksen melodisesta deathmetallista progemetalliin vuodesta 2010 lähtien. Wigwamin keikka edustaa jäsenten soittotaidon ja asialleen omistautumisen puolesta parhaimpia koskaan todistamiani keikkoja, ja onkin toivottavaa, että termi ”Revisited” tulee eteeni yhtyeestä puhuttaessa mahdollisimman pikaisella aikataululla